DocPoint-dokumenttielokuvafestivaaleilla ensi-iltansa saanut Kiehumispiste on suomalainen dokumenttielokuva. Se kertoo rasismista, maahanmuuttajista ja vastakkainasettelusta.
Teos aiheuttaa yleisössä sekä turhautumista että hilpeyttä. Etenkin kahden miehen saunakeskustelu viihdyttää, kun yksi miehistä toteaa, että toinen on vilpitön ja älykäs mies – mielipiteet vaan ovat täysin väärät. Keskustelua käydään kuitenkin rauhallisesti ja toista kunnioittaen.
Tämä tuntuu olevan poikkeuksellista. Valitettavan usein tuijotetaan vihaisesti toisen mielipiteen edustajia ja huudetaan naama punaisena omaa mielipidettä – on se sitten mielenosoituksessa tai somessa.
Huutaminen on tietenkin sallittua, mutta, kuten moni meistä tietää, se tuottaa harvoin tulosta. Annatko huutavalle lapselle hattaran, vai pistätkö jäähylle? Todennäköisyys kuunnella toisen mielipidettä on pienempi silloin, kun se ilmaistaan huutomerkeillä.
Rakentavaa keskustelua tärkeämpää näyttääkin useasti olevan oman mielipiteen ilmaiseminen, eikä se, mitä toisella on sanottavaa.
Äärimmäiseen vastakkainasetteluun syyllistyvät elokuvassa molemmat osapuolet. Kunnioitusta kumpaankaan suuntaan ei näytä olevan. Se taitaakin olla yksi elokuvan opeista: ei ole olemassa oikeaa tai väärää mielipidettä.
Tämän lisäksi mielipiteissä on myös se hieno puoli, että niitä voi muuttaa. Silloinkin kun niitä ei muuta, auttaa keskustelu ja uuden oppiminen ymmärtämään toisen näkökulmaa. Parhaimmillaan se luo ympäristön missä voimme kunnioittaa toisiamme, vaikka olisimmekin asioista eri mieltä.
Olin muutama vuosi sitten Intiassa. Henkisesti vaikeimpia hetkiä oli, kun saavuimme Varanasin, yhteen Intian pyhimpään ja vanhimpaan kaupunkiin. Kaupungissa kuolleet poltetaan pyhän joen rannalla, jotta uudelleensyntymisen sijaan sielu pääsisi taivaaseen. Jotkut vainajat, kuten esimerkiksi pyhät miehet, lasketaan suoraan jokeen polttamisen sijasta.
Saapuessani joen rantaan, päivä oli kuuma ja ilma sakeana palavien ruumiiden hajusta ja tuhkasta. Maassa makasi kuollut koira ja joessa kellui ruumis. Ensimmäinen reaktioni oli lähteä hulluutta pakoon.
Pakenemisen sijaan tein syväsukelluksen intialaiseen kulttuuriin ja opin ymmärtämään alussa absurdilta tuntuvaa kaupunkia ja rituaaleja. Opin ihailemaan heidän kulttuuriaan: kuoleman piilottamisen ja pelkäämisen sijasta, saatetaan Intiassa rakkaat parempaan paikkaan. Toisin kun länsimaissa, jossa kuolleet piilotetaan arkkuun ja haudataan mullan alle.
Vaikka olen intialaisten kanssa monesta asiasta eri mieltä, opin kunnioittamaan heidän tapojaan. Kuoleman kohtaamisen luonnollisuutta jopa kadehdin.
Mutta mitä suomalaisella dokumenttielokuvalla on tekemistä Intian pyhän kaupungin kanssa? Voimme tietenkin jatkaa huutamista, mutta toinen vaihtoehto on keskustella ja oppia tuntemaan meitä ympäröiviä uusia kulttuureja. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä, se on hyvä muistaa ennen kuin mittaa kaikki samalla mitalla.
Vieraaseen kulttuuriin tutustuminen voi olla pelottavaa ja haastavaa, helpompi olla sekaantumatta. Silloin kuitenkin jäisimme paitsi niin valtavan paljosta.
Teksti on julkaistu 16.2.2017 Pohjalaisessa.
Cecilia Strömman 