Unelmavartalo vai pelkkä vartalo?

Luin tänään Hesarissa jutun Norasta. Nora on entinen fitnesskilpailija joka loppujen lopuksi sai tarpeekseen ja, herra paratkoon, jätti dieetin kesken. Nora ei tietysti ole ensimmäinen fitnesskilpailija tai harrastelija joka on ahdistunut syömisestä ja pakotetusta treenaamisesta, näitä kertomuksia on pompahdellut lähiaikoina entistä enemmän pinnalle. Tämä juttu kuitenkin herätti minussa jotain. Sisimmissäni kiehui pieni raivon kattila…

Ennen kun jatkan haluan huomauttaa: tämän poustauksen tavoite EI ole arvostella fittness kilpailijoita tai harrastelijoita. Lihaksikkaat naiset OVAT kauniita samassa kun ei-lihaksikkaat, pyöreäpeppuiset, suklaata syövät, hiukan ylipainoisetkin sohvaperunat.

Kaikkilla meillä on oikeus valita mitä haluamme syödä ja miten haluamme treenata. Tai olla treenaamatta. Kaikkilla meillä on oikeus valita miten haluamme elää. Ihannevartalo on lähivuosina muuttunut laihasta lihaksikkaaseen ja muodissa onkin treenaaminen ja terveelliset elämäntavat.

Itse kuulun tällä hetkellä enemmän tuohon suklaata syövään sohvaperuna-ryhmään kun fitnessharrastelija-ryhmään. Liikakiloja on vuoden aikana kertynyt sallittamaton määrä johtuen lähinna ns ikäkriisistä ja laiskuudesta. Herra minua varjelkoon, syön liikaa pullaa ja liian vähän päärynöitä. Juon liikaa viiniä ja liian vähän proteiinipirtelöitä. Tänäänkin söin hernekeittoa ja pannukakkua.

Valitettava tosiasia, jonka olen vihdoin ja viimein itselleni myös tunnustanut, on että en ole kovin urheilullinen. En ole myöskään ei-urheilullinen. Juokseminen ei ole vastenmielistä, painojen nosto on ihan mukavaa ja zumba-tuntien ohjaaminen suorastaan nautinnollista. Mutta, jos pitäisi valita vietänkö illan kitaran vai lenkkareiden kanssa, on valinta helppo. En ole hyvä heittämään palloa, maila kädessä olen toivoton ja jos palloa pitää vielä potkia on näytelmä suorastaan tragikoominen.

Tässä tuleekin ensimmäinen catchi ja nyt kannattaa olla tarkkana: kaikista ihmisistä ei ole jalkapalloilijoiksi. Ja tiedätkö mitä? Sama pätee fitnessurheilussa. Muskelikropan saavuttamiseen tarvitaan, paitsi todellista itsekuria, kovaa treeniä ja viiden tähden ruokavalioita, myös oikeanlainen kroppa. Tämä ei tietystikkään tarkoita ettei tätä voisi kuka tahansa tehdä, mutta joillekkin fitnessurheilu yksinkertaisesti sopii paremmin kun toisille.

Nuoret naiset ovat talvisotahenkisiä eivätkä anna periksi. Moni päättää kestää eikä kerro personal trainerilleen, että ei voi hyvin

sanoo Fitnessurheilulajien liiton puheenjohtaja K. P. Ouraman Hesarille. Tässä piilee toinen asia joka saa henkisen kattilani kiehumaan yli, mutta annas minun pohjustaa sitä vähän.

Vika ei ole fitnessurheilussa, eihän urheilu tee ihmisestä sairasta. Liikkuminen on kropalle hyväksi. Niin on myös parsakaali ja parsakaalin vihanneskaverit. Mutta jos ongelma ei ole lajissa, missä se sitten on? Välineissä? Sääolosuhteissa? Ei, vaan ihmisissä. Ihminen tekee itsestään sairaan. Ouraman jatkaa sanomalla että ongelma on tavassa harrastaa lajia; kun unelmavartalon haluaa vuodessa tekee se kipeää. Tässä on se toinen catchi kulminoituu:

Unelmavartalo. Mikä on unelmavartalo ja miksi haluamme sen?

Jos unelmavartalon tavoittelemista verrataan talvisotaan, eikö silloin jokin ole mennyt pieleen. Minua ihmetyttää miten meille on juksattu tämä ajatus unelmavartalosta ja miksi meidän tulisi sellaista edes tavoitella. Jos unelmavartalo vaatii, niinkuin Noran tapauksessa, surullisen ja nälkäisen elämän, onko se silloin tosiaan unelmavartalo? Vai pelkkä vartalo.

Jos treenaaminen tuntuu pahalta, huilaa. Jos on nälkä, syö. Löydä se juttu missä itse olet hyvä ja satsaa siihen täysillä. Se juttu ei vaan valitettavasti kaikkien kohdalla ole fitnessurheilu. Älä kadota itsesi unelmavartaloiden metsään.

Muista se unelma ja muista se vartalo. Erikseen ne ovat mukavia, yhdistettynä eivät.