Kategoriat
Elämä ja yhteiskunta

Junalippu perhosten luo

Täytin muutama viikko sitten 28. Kun ajattelen kulunutta vuotta olen hieman hämmentynyt. Elämääni on tullut uusia elementtejä jotka eivät tunnu hyviltä. Viimeiset 365 päivää ovat olleet vaikeimpia tässä 28 vuotta kestäneessä elämässä. Kysyn itseltäni, miksi näin?

Äidiltä kysyttiin joskus onko hänellä ollut ikäkriisiä. Minun kaunis ja älykäs äitin vastasi siihen että on, silloin kun hän täytti 35 hänellä oli ikäkriisi. Ja joka vuosi sen jälkeen. Olen nuorempana vannonut että minä en harrasta ikäkriisejä; miksi stressata asiaa johon en pysty millään tavalla vaikuttamaan? Olen kuitenkin vuoden aikana käynyt läpi asioita jotka pelottavan monella tavalla kuulostavat ikäkriisiltä. Olen maannut sängyssäni öisin ja kysynyt itseltäni “mikä on elämäni suunta?”. Olen ahdistuneena katsonut lastenvaunu-armeijaa joka liikkuu kesäisin erityisen vilkkaasti ja huomannut miettiväni “pitäisikö minun haluta lapsia?”. Olen istunut toimistolla silmät väsyneenä tietokoneen ruudun tuijottamisesta auttamatta kysyen “tässäkö tämä elämä on?”.

Olin pitkään jopa vähän onneton.

Onnettomina olemme varmasti kaikki hetkittäin, mutta itse en ole tottunut tunteeseen. Olen voinut monesti olla surullinen, itkeä ja raivota, mutta onneton todella harvoin. Hymyilen usein koska olen huomannut että mitä enemmän hymyilen muille, sitä enemmän he hymyilevät minulle. Elämä on silloin hauskempaa, mutta enää en jaksanut edes hymyillä, en ainakaan yhtä paljon. Silloinkin kun hymyilin niin se tuntui lähinnä suorittamiselta, eikä helpolta ja luontaiselta. En myöskään jaksanut panostaa ystäviin tai perheeseen ja koko maailma tuntui olevan minua jollakin tasolla vastaan.

Onhan vuoden aikana tietysti tapahtunut paljon asioita jotka ovat varmasti lisänneet tuskaa: uuden työn aloittaminen, uuteen kaupunkiin muuttaminen ja erinäisiä muita epäonnistumisia. Kuitenkin olen aikasemminkin selvinnyt eriskummallisista ja haastavistakin tilanteista ja elämnvaiheista, useasti mukavuusalue niin kauakana takapeilissä että se enää näkyy pienenä pilkkuna. Tällä kertaa en kuitenkaa ole epämukavuusalueen ulkopuolella. Nyt elän normaalia ja tasapainoista elämää. Eikö?

Niinsanottu  normaali elämä, eli elämä missä maanantai aamusin raahaudutaan silmät ristissä kohti konttorin neljää seinää ja perjantaisin suunpielet nousevat huomaamatta ylöspäin, ei tunnu minusta luonnolliselta. Luonnollisemmalta minulle on tuntunut lauantai iltasin pistää musta kauluspaita päälle ja tarjoilla humaltuneelle juhlakansalle tummanpunaisia Cosmoja syvän basson keinuttamana. Huomaan kuitenkin eläväni maailmassa jossa tämä ajatus tuntuu olevan luonnoton, missä sana “normaali” on kaikkea sitä mitä itse pidän kaukana normaalista.

Yhteiskunta opettaa meille tiettyjä arvoja ja moraalista pohjaa jonka perusteella osaamme erottaa hyvät mansikat huonoista. Se  asettaa meille valitettavasti myös raameja jonka sisällä meidän tulisi kulkea. Koulutus, työ, talo, vaimo, lapsi, volvo ja tietysti kesämökki. Kaava on valmiina, yksi menolippu junaan jota kutsumme elämäksi, kiitos. Mutta entäs jos tämä juna ei vie sinne minne minä haluan mennä? Entäs jos haluankin pistää peukun pystyyn tien reunalla ja liftata kohti kukkia ja perhosia.

Mutta yhteiskunta ei pidä kukista ja perhosista. Se pyytää meitä lisääntymään, tekemään töitä ja olemaan tehokkaita, muuten emme ole kannattavia. Meidän ei tulisi etsiä elämän tarkoitusta, ellei se ole jotenkin kannattavaa ja rahassa mitattavaa. Mutta jos raha ei tee meistä onnellisia, miksi kulutamme suurimman osan elämästämme sitä tavoitellessa?

Yritän kiteyttää ikäkriisini yhteen lauseeseen: yhteiskunta ei pidä kukista ja perhosista, mutta minä pidän. Olen yrittänyt sopeutua paikkaan mihin en sovi. Se on johtanut siihen, että olen kyseenalaistanut elämäni tarkoitusta, suuntaa ja arvoa. Tämä on tehnyt minut onnettomaksi ja väsyneeksi. En ole uskaltanut tehdä päätöksiä, koska olen pelännyt, että ne ovat vääriä. En ole uskaltanut ottaa riskejä, koska ajatukset ovat pyörineet ainoastaan sen ympärillä, mitä voisin menettää. Nämä pelot ovat tulleet iän myötä. Olen aina juossut pää edellä kohti uusia haasteita (mikä ei tietysti aina ole täysin fiksua, mutta jokseenkin hauskaa), mutta nyt huomaan miettiväni miten lujaa se seinä päätäni oikein satuttaa.

Hetki sitten sain kuitenkin vastauksen kaikkiin kysymyksiini. Se tuli ystävältä joka viisaana sanoi, ettei päätösten tarvi olla ikuisia. Vaikka seinä päähän sattuukin, paranee kolhut pian ja voi, toivottavasti, viisaampana lähteä kohti uutta kohdetta. Jos yhteiskunta haluaa määritellä minua, on se minun vastuullani kääntää asia ympäri kunnes minä määrittelen yhteiskuntaa. Niin kauan kun pysymme raiteilla, voimme itse päättää minne haluamme junan kulkevan.

Kaikki ne päivät joita olen käyttänyt yhteiskunnan asettamien odotusten kynsissä kyseenalaistaen omia kykyjäni ja uskomuksia olisinki voinut käyttää uuden seinän etsimiseen, uuden juna-aseman metsästämiseen. Ikäkriisi, elämänvaihekriisi tai elämäntapakriisi, mikä ikinä lie, oli halvaannuttaa vaaleatukkaisen pääni ja vaaransi uskoni perhosiin. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, tämä yksi lause päätöksien peruuttamismahdollisuudesta avasi iästä ja tietokoneenruudusta väsyneet silmäni jälleen uudelle maailmalle. Tässä uudessa maailmassa olen vähän vanhempi, hitusen viisampi ja jälleen onnellinen. Ikä ei ole vain numero, se kuvaa miten väistämättömästi elämä kulkee eteenpäin. En halua olla nuorempi enkä myöskään vanhempi, jokaisella ihmisellä on oikeus olla vuoden ajan tietyn ikäinen, sitten on muiden vuoro.

Ikäkriisi on tältä erää selätetty ja raiteet vievät kohti uusia tuntemattomia asemia. Pidän tästä ajatuksesta ja odotan uusia seikkailuja perhosten seurassa. Ja jos seinä jälleen tulee vastaan (ja kyllähän se sieltä tulee kun tarpeeksi kauan juoksee) on se uusi mahdollisuus vaihtaa suuntaa, ei pelottava kolhun aiheuttaja.

Uskalla tehdä päätöksiä jotka tekevät sinut onnelliseksi, uskalla nousta junasta ja katsoa ympärilles. Meidän on tarkoitus etsiä elämän tarkoitusta sekä perhosia, haluaisi yhteiskunta sitä tai ei.

Tekijä Cecilia

“How vain it is to sit down to write when you have not stood up to live.”
― Henry David Thoreau

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s